"Salakieli"

Viime vuosisadan alussa monissa Euroopan maissa, myös Suomessa,
oli virallisen politiikan tavoiteena pakkosulauttaminen. Yhtenä
keinona tavoitteen toteuttamiseksi nähtiin romanikielen ja
-kulttuurin tuhoaminen. Romanit olivat vielä toisen maailmansodan
aikoihin Suomessa suurimmaksi osaksi kiertäviä ja maatalousväestön avusta oltiin kovin riippuvaisia. Esimerkiksi yösijan saaminen talviaikaan oli suorastaan elinehto. Valtaväestö suhtautui romanikieleen kuitenkin epäluuloisesti ja usein lupa yöpyä annettiin sillä ehdolla,
ettei romanikieltä puhuttu. Perhe joutui elämään ulkopuolisten
keskellä. Kun omaa kotia ei ollut, elettiin toisten armoilla. Kuitenkin
ainoa mahdollisuus keskustella perheen sisäisistä asioista ja
saada kodintuntu, oli käyttää omaa kieltä. Tilanne oli ristiriitainen.
Tämä johti siihen, että romanit joutuivat väkisin varomaan ja välttämään
omalla kielellä puhumista.
Vanhemmat romanit ajattelivat, että mitä vähemmän ulkopuoliset
tietävät ryhmästä, sen tavoista ja kielestä, sitä vähemmän
he voivat ryhmää vahingoittaa. Siksi kieltä ei ole haluttu opettaa
ryhmän ulkopuolisille. Romanikieli oli vuosisatojen ajan syrjityn
vähemmistön ainoa omaisuus. Romanikieleen kohdistuneen
suojelemismekanismin ymmärtää parhaiten, jos osaa samaistua
tilanteeseen, jossa suomen kieli oli uhattuna, kun Suomi oli vieraan
vallan alla. Lauantaiseuraan kuuluneilla sivistyneillä nuorukaisilla,
kuten Runebergillä, Topeliuksella ja Snellmannilla, oli
vaativa tehtävä herättää henkiin kirjoituksillaan ja kannanotoillaan
suomalaisten kansallistunne ja -aate. Suomalaisia pidettiin
laiskoina mehtäläisinä, suomen kieltä köyhänä alakielenä. Runebergin
Saarijärven Paavo ja Topeliuksen Vänrikki Stoolin tarinat
antoivat toisenlaisen kuvan suomalaisista, esimerkiksi Saarijärven
Paavosta, ahkerasta talonpojasta, joka ei antanut vastoinkäymisten
edessä periksi. Kansalliskirjailijamme kykenivät osoittamaan
kuinka rikas suomen kieli oli.
 
Tuula Åkerlund