Latitzia Mustalaisprinsessa

Viisauden henki
 
Kaukana Meriban aavikolla aurinko porottaa kuumana taivaalla. Tyttö kuuntelee äidin laulavan tuutulaulua pikkuveljelle mustalaiskaravaanin tehdessä hidasta mutta varmasti etenevää matkaansa tuntemattomaan määränpäähän. Kärryjen poukkoillessa kuoppaisessa maastossa ei ole helppo nukahtaa, joten tyttö vaipuu ajatuksiinsa.
Hän on Latitzia, mustalaiskuninkaan ja -kuningattaren tytär. Eivät he rikkaita ole tai kuninkaallista sukua, vaan kansa piti hänen isäänsä viisaana miehenä ja tämä kruunattiin kuninkaaksi ja joukon johtajaksi. Kuninkaallinen perhe saa syödä aina ensimmäiseksi ja päättää minne seuraavaksi matkataan. Mutta kuninkuuteen liittyy myös vastuu, jos asiat ei menekään hyvin – niin kuin nyt oli käynyt.
He olivat leiriytyneet erään kaupungin laitamille ja viihtyneet hyvin. Latitzia oli jopa saanut ystäviä kylän lapsista, jotka olivat pyytäneet häntä mukaan kouluun, missä kaikki lapset saivat leikkiä ja oppia jotakin, mitä Latitzia ei oikein ymmärtänyt. Mutta koulun ovella seisoi kaamea vanha akka, jolla oli lasinpalat nenänpäällä ja hiukset ylhäällä sykeröllä, eikä päästänytkään häntä sisään.
Myöhemmin kylään oli tullut paisekuumetauti, ja kyläläiset olivat syyttäneet mustalaisia onnettomuudestaan. Kyläläiset polttivat puolet leiristä ja ajoivat heidät pois. Onneksi kukaan ei vahingoittunut, mutta kärryjä, vaatteita ja tavaroita paloi.
Nyt kansa vihoittelee kuninkaalle ja ajattelee tämän johtaneen heitä huonosti. Latitzia katselee joukkoa, joka seuraa heidän kärryään, ja tuumii heidän olevan onnettoman näköinen joukko, vaikka olivatkin ajoittain hyvinkin onnellisia.
Kun Latitzia herää, on karavaani jo pysähtynyt ja leirin pystyttäminen täydessä touhussa. Latitzia kulkee äitinsä perässä kysellen, minne he nyt matkaisivat, ja kuinka pitkä matka sinne oli. Jonkin aikaa vastailtuaan kuningatar hermostuu ja lähettää tytön keräämään polttopuita. Latitzia hieman ihmettelee outoa työtä, sillä pojat hakivat yleensä puut ja sytyttivät nuotiot. Hän ei uskalla väittää äidilleen vastaan, vaan kiiruhtaa jo metsikköön päin.
Hetken puita kerättyään Latitzia huomaa omituisen puun. Tai puu itsessään ei ole omituinen vaan kahva, joka kasvaa sen rungossa. Vaikka tyttö yrittää kuinka kiskoa, vääntää ja kääntää, niin mitään ei tapahtunut. Ei auennut ovi, eikä irronnut kahva. Väsyneenä ja hengästyneenä Latitzia takoo puun runkoa nyrkillään. Ja kuinkas ollakaan, yhtäkkiä puunrungosta aukeaa ovi, josta ulos astuu kaunein nainen, jonka Latitzia on koskaan nähnyt. Hänellä on pitkät vaaleat hiukset, taivaansiniset silmät ja pitkät tummat ripset. Yllään hänellä on mekko, joka välkehti niin kuin vesi auringossa.
- Minä olen Viisauden henki. Kuka kutsui minut esiin?
- Se olin minä, suo anteeksi, en tiennyt, että kotisi oli puussa. Oletko ihan totta Viisauden henki? Minä olen aina luullut sen olevan mies. Miestä, joka neuvoo muita, sanotaan viisaaksi mieheksi, mutta naista, joka neuvoo muita, sanotaan juoruämmäksi.
Nainen naurahtaa ja selittää, että viisaus lähtee jokaisesta itsestään, joten jokainen näkee hänet sellaisena kuin itse tahtoo.
- Koska olet kutsunut minut esiin, saat esittää yhden kysymyksen. Vastaan siihen viisaasti ja totuudenmukaisesti. Harkitse tarkkaan, sillä saat vain yhden tilaisuuden.
Latitzia miettii ja miettii, mitä hän kysyisi. Hän on kuninkaan, viisaan miehen tytär, joten hänen täytyy kysyä jotain viisasta. Olisiko se rohto paisekuumetautiin, keino saada märät puut syttymään vai kuinka kutsua riistaeläimiä saaliiksi? Voi miten päätös on vaikea. Kaiken pohjalla on kuitenkin huoli perheestä, ystävistä ja sukulaisista. Istuutuessaan miettimään hän lausuu ajatuksensa ääneen:
- Voi, miten meidän käy?
Ylös vilkaistessaan tyttö näkee naisen hymyilevän ja häviävän ilmaan.

- Hei! Minne menet? Enhän edes ehtinyt kysyä kysymystäni! Latizia huutaa takoen taas puun runkoa, mutta mitään ei tapahdu. Ovi ei aukea ja kahvakin on poissa. Kuvitteliko Latizia kaiken?
Vietyään puut leiriin, Latizia syö iltapalaansa nuotion äärellä ja katsoo naisten aherrusta ruoan laitossa ja vaatteiden pesussa sekä miesten aherrusta hevosten ja telttojen kanssa. Latizia ajattelee karavaania. Löytyykö koskaan paikkaa, johon se saisi pysähtyä ja jäädä asumaan? Hän ajattelee myös hetken Viisauden henkeä. Oliko hän nähnyt hengen oikeasti vai kuvitteliko vain? Hetken ajan hän ajattelee kertovansa äidilleen Viisauden hengestä, mutta hän tietää, ettei äiti uskoisi, vaan kutsuisi parantajan rohtoineen poistamaan valveunet hänen silmistään. Niinpä hän menee telttaan ja paneutuu maate pikkuveljensä viereen.
Latizian herätessä aurinko paistaa kirkkaana, mutta jostain syystä se ei kuumottanut niin kuin yleensä. Eikä maakaan selän alla tuntunut niin kovalta. Silmät avattuaan Latizia katselee ympärilleen ihmeissään. Mitä on tapahtunut, ja missä hän on? Hän on nukkunut jonkun korkean jalustan päällä, jossa on valkoisimmat pehmusteet, joita hän on koskaan nähnyt. Vuode on huoneessa, jossa on myös pöytä, tuoli ja kaappi. Latizia ei tiennyt, miten oli tänne päätynyt. Päätäkin jomotti niin kuin hän olisi nukkunut useita vuosia yhden yön sijaan.
Oveen koputetaan ja sisään astuu nainen, joka pyytää häntä nousemaan pian ylös, jotta ehtisi kouluun. Kouluun! Onko hän menossa kouluun? Latizia istuu sängyllä hiljaa, liikkumatta, aivan pyörällä päästään. Mitä oikein tapahtuu? Tarkemmin katsottuna nainen näyttää tutulta. Itse asiassa nainen näyttää äidiltä, mutta on silti erinäköinen. Hänellä on erilaiset hiukset, erilaiset vaatteet ja hän puhuu hassusti, mutta kyllä hän äiti on.
- Äiti, mitä ihmettä tapahtui, mikä tämä paikka on? Missä karavaani ja kaikki muut ovat?
- Mitä ihmettä sinä hupsu tyttö puhut? Oletko taas nähnyt unia entisajoista? Sinun täytyy nyt pitää kiirettä tai myöhästymme molemmat, sinä koulusta, minä töistä.
- Oletko sinä töissä? Pesijättärenä vai navettapiikana? Älä vain sano, että sait sen ompelijan työn, niin sitä pitää!
- Siis ihan totta, putositko yöllä sängystä ja löit pääsi? Minähän olen opettaja, ollut jo monta vuotta. Vauhtia nyt!
Nainen ehkä näyttää äidiltä, mutta ei tosiaankaan ole mustalaisten kuningatar Regina, Latizian äiti. Latizia valitsee vaatteet kaapistaan ja pukee päälle. Hän ei tiennytkään, että yksi ihminen voisi omistaa noin paljon vaatteita. Leirissä kaikilla on kahdet arkivaatteet ja yhdet pyhävaatteet. Seuraavassa hetkessä äiti lähettää hänet kuitenkin vaihtamaan vaatteet, sillä hän väittää Latizian näyttävän ennustajaeukolta ryysyissään. Äiti käskee hänen odottaa autossa, mutta se on vaikeaa, sillä Latizia ei tiedä, mikä auto on. Niinpä hän jää odottamaan pihalle. Selviää, että auto on eräänlainen kärry, jossa on renkaat alla. Ja se liikkuu ilman hevosia!
Koulussa kaikki näyttävät tuntevan hänet ja tervehtivät iloisesti nähdessään. Ensimmäisellä tunnilla opettaja pyytää Latiziaa lukemaan kirjasta ääneen. Pakokauhu täyttää Latizian, sillä eihän hän osaa lukea. Eivät mustalaiset osaa lukea, he eivät käy koulua, eivätkä töissä, ei heitä tervehditä iloisesti eikä heitä opeteta kirjoittamaan tai laskemaan. Paniikissa Latizia sulkee silmänsä, nipistää itseään toivoen tämän kaiken olevan unta ja hänen pian heräävän teltasta, pikkuveljensä vierestä. Hän raottaa hieman toista silmäänsä ja huomaa koko luokan tuijottavan häntä.
Vieressä istuva tyttö tökkää häntä kylkeen ja kuiskaa:
- Aloita jo, vai etkö tehnyt läksyjäsi?
Latizia ottaa kirjan käteen ja näkee, kuinka sivut ovat täynnä kiemuraisia kirjaimia siisteissä riveissä. Hän yrittää saada selvää kirjaimista ja mumisee itsekseen, kunnes opettaja pyytää lukemaan kovempaan ääneen. Silloin Latizia huomaakin osaavansa lukea, eikä riemulla ole rajaa. Loppupäivän hän hymyilee leveästi lukien jokaisen tekstin, johon törmää. Vieressä istunut tyttö on nähtävästi hänen paras kaverinsa, jonka kanssa hän viettää loppupäivän.
Koulun jälkeen tytöt menevät yhdessä käymään kirkossa, jossa Latizian Tanja-ystävän äiti työskentelee. Latiziaa jännittää kovasti, päästetäänkö häntä sisään, koska aika ajoin mustalaisia kiellettiin tulemasta kirkkoihin. He käyvät myös katsomassa nimipuuta. Se on suuri tammi,  johon on kaiverrettu nimiä kautta aikojen. Osa nimistä on haalistuneita ja vanhoja, osa aivan uusia. Vanhojen joukosta löytyy merkittävä kaiverrus, jossa on hevosenkengän sisään kaiverrettu kaksi nimeä: Latizia ja Luca. Luca on hänen veljensä nimi. Onko hän käynyt kirjoittamassa heidän nimensä tähän puuhun? Mutta eihän hän osannut kirjoittaa, ei ainakaan ennen tänne tulemistaan.
Päivä on pitkä ja jännittävä. Kun Latizia menee illalla sänkyyn, äiti tulee kysymään, mitä hän on oppinut tänään koulussa. Hän kertoo oppineensa lukemaan ja kirjoittamaan, ajamaan polkupyörällä sekä kuinka kärryt voivat kulkea ilman hevosia ja lapset saavat käydä koulua ja syödä ilmaiseksi. Hän on oppinut, kuinka ihmisiä ei erotella vaan kaikki ovat tervetulleita kaikkialle. Sen sijaan, että hämmästelisi Latizian outoa vastausta, äiti toteaakin vain, että hyvä kun hän oli oppinut arvostamaan asioita, joita monet saattavat pitää itsestäänselvyytenä. Latizia nukahtaa ajatellen, että joku saattaisi pitää itsestäänselvyytenä asioita, joista hän haaveilee.
Latizia herää, kun joku kutsuu häntä nimeltä. Hän huomaa olevansa leirissä, teltassa, veljensä vieressä ja miettii, oliko kaikki ollut vain unta. Latizia seuraa ääntä, joka kutsuu häntä, ja siinä hän taas oli – Viisauden henki.
- No mitäs pidit, vastasiko tuo kysymykseesi?
- Mihin kysymykseen? Latizia kysyy.
- Kysymykseesi, että miten teidän käy. Sitähän sinä mietit. Näytin sinulle ajan 400 vuoden päästä.
Seuraavana päivänä karavaani jatkaa matkaansa. Edessä on uusi kylä, uusi mahdollisuus. Kaupungin porteilla väki kääntyy kuninkaan puoleen kysyen, kannattaako edes pysähtyä, jos heidät kohta taas ajetaan pois? Latizia löytää puuhun naulatun ilmoituksen. Hän vie sen isälleen ja kertoo, että siinä lukee kylän etsivän työntekijöitä kaupungin uudelleen rakentamiseen. Se ratkaisee asian, ja karavaani jatkaa kaupunkiin.
Ensitöikseen Latizia vie veljensä kirkon vieressä seisovan suuren mutta nuoren tammen luo, kaivertaa naulalla siihen nimensä ja sitten opettaa veljensäkin kaivertamaan omansa. Lopuksi hän kaivertaa nimien ympärille hevoskengän. Luca kysyy, miten Latizia on oppinut kirjoittamaan ja lukemaan.
- Viisauden henki opetti minua, ja nyt minä opetan sinua.
 
Rosita Lindgren