Kaukana pohjoisessa

Romita ja Torpan Aaro

Kaukana pohjoisessa, revontulten alla, Ruohomäen kartanossa palaa pikkukamarin ikkunassa yhä himmeä valo. Romita, nuori romanityttö, valvoo ja lukee kirjan viimeisiä sivuja. Romitalla meni päiväaskareissa niin myöhään, että hän joutui lykkäämään uuden harrastuksensa illemmaksi.

Kaupunkiin oli tulossa uusi opettaja, nuori mies kaukaa etelästä. Tehdäkseen vaikutuksen opettajaan Romita oli lainannut kirjaa Torpan Aarolta, jotta voisi sivistää itseään.

Kouluaamuisin Romita heräsi puoli seitsemältä ja ensitöikseen laittoi keittiön uuniin tulen. Sitten hän puki lämpimästi päälle ja haki kaivosta vettä kartanon takaa, tallipihan edestä. Romita suoritti aamuaskareet mielellään ennen kouluun menoa, sillä hän pystyi näin helpottamaan äitinsä taakkaa ja ehti samalla miettiä elämäänsä Ruohomäen kartanossa.

Torpan Aaro oli tuttu poika, jonka kanssa Romita oli juossut lapsesta asti ja tehnyt monet kepposet ja myös kärsinyt monet rangaistukset. Nyt 15-vuotiaana he eivät enää keppostelleet, mutta koulumatkat he kulkivat yhdessä. Aaro jo odottikin Romitaa portin vieressä.

Kouluun päästyään Romita ja luokan muut tytöt jännittyneenä odottivat uutta opettajaa saapuvaksi. He viimeistelivät luokan siivouksen ja keittivät kahvin valmiiksi. Aaro alkoi kiusata tyttöjä yllättävästä siivousinnosta ja epäili, että kaikki häslinki johtui tästä uudesta opettajasta. Aaro yllytti muutkin pojat ivaamaan opettajaa etelän hedelmäksi tyttöjen kiusaksi. Ja niin tuo korkonimi opettajalle jäikin. Oikealta nimeltään hän oli Koskealan Robert. Ruohomäellä ei ollut aikaisemmin koskealalaisia nähtykään, vaikka siellä kävikin paljon romaneita ympäri vuoden.

Kello soi, ja pikkuhiljaa oppilaat asettuivat paikoilleen. Opettajaa vaan ei näkynyt missään.

- Jospa se ei uskaltanutkaan tulla tänne pohjoiseen, Hemmi sanoi, ja koko luokka yhtyi nauruun. Samassa opettaja astui luokkaan ja pyysi kertomaan noin hyvän vitsin uudestaan. Tämä vaiensi pojat kerta laakista, lukuun ottamatta muutamaa takaa kuuluvaa päivää-tervehdystä ja kysymyksiä matkan kulusta. Robert kertoi matkan olleen pitkä mutta rauhallinen ja esitteli itsensä.

20-vuotias Koskealan Roope oli kova soittamaan kitaraa ja laulamaan. Roope oli kansakoulun jälkeen mennyt Romano Mission koulutukseen, jossa koulutettiin opettajia syrjässä sijaitseviin romanikyliin. Hän oli jo ehtinyt opettaa alaluokkaa pienessä koulussa etelässä, ennen kuin sai kutsun Ruohomäelle. Roopen vanhemmat olivat kuolleet Roopen ollessa 16-vuotias, minkä jälkeen hänestä oli huolehtinut isosisko. 18-vuotiaasta lähtien Roope oli ollut omillaan.

Roopen jälkeen oli oppilaiden vuoro kertoa itsestään. Romita huomasi opettajan olevan kiinnostavampi kuin oli osannut odottaakaan. Kun hän alkoi miettiä valmiiksi sanojaan, hän huomasi jännittävänsä omaa vuoroaan ja sanoissa sekoamista.

- No minä olen Ruohomäen Romita ja olen 15-vuotias. Tykkään lukea paljon ja enimmäkseen auttelen Zirikli-äitiä kotitöissä ja hoitelen noita pikkusiskoja ja pikkuveljiä, Romita kertoi pyöritellen hiuksiaan sormissaan.

Aaro kuunteli ihmeissään Romitan uutta puhetyyliä, joka oli hienostelevaa ja sivistynyttä. Välitunnilla Romita ei tahtonutkaan lähteä katsomaan poikien peliä ja kannustamaan Aaroa, vaan jäi sisälle juttelemaan Roopen ja muutaman oppilaan kanssa. Aaro huomasi, että jotain outoa oli nyt meneillään. Ajatus kiusasi Aaroa koko loppupäivän, eikä hän kyennyt pitämään Koskealan Roopesta, vaikka tämä olikin hyvä ja reilu opettaja.

Loppupäivä kului nopeasti uuden lukujärjestysten pyörityksessä. Koulupäivän loputtua Aaro odotteli Romitaa, jotta voisi kertoa opettajan huonoista puolista. Samassa hän näki Roopen ja Romitan kävelevän yhdessä häntä kohti.

- Mihin te ootte menossa? Aaro kysäisi muka ohimennen.

- Roope kävelee meidän kanssa kotiin. Hän asuu Riitan ja Jukan luona, joten meillä on sama kotimatka, Romita selitti innoissaan. Riitta oli Roopen täti, ja häneltä Roope oli kuullut avoimesta opettajan pestistä. Koko kotimatka kului Romitan ja Roopen jutellessa päivän töistä ja vapaa-ajan vietosta. Roope yritti vetää useaan otteeseen Aaroakin mukaan keskusteluun, mutta hän ei oikein ollut juttutuulella. Murahteli vain epämääräisesti, mutta sitä eivät toiset huomanneet.

Seuraavana päivänä koulussa Roope antoi tehtävän: jokaisen piti valita itselleen sopiva ammatti eli pohtia, miksi haluaisi tulla isona. Lukuvuoden aikana oli tarkoitus tehdä erilaisia tehtäviä, jotka joko vahvistavat ajatusta kyseisestä työstä tai saavat etsimään ja innostumaan muista ammateista. Tärkeintä Roopen mukaan oli se, että oppilaat uskoisivat voivansa tulla sellaisiksi kuin haluaisivat.

Päivät kuluivat tavallista uomaansa. Romita kävi koulua tunnollisesti ja oli erittäin innostunut ammattitehtävästä. Aaroa se hieman ärsytti, sillä hänestä tuntui, että Roope antoi turhaa toivoa hänen ystävilleen. Hemmikin oli paasannut viikkokaupalla siitä, miten lähtisi Ruotsiin opiskelemaan kultasepäksi. Mahdoton ajatushan se oli, sillä Hemmi oli jo puoli vuotta isänsä sairastuttua hoitanut kylän sepän virkaa. Hemmin pikkuveli Diknokin oli liian pieni auttaakseen, vasta 13. Jos Hemmi lähtisi, kuka hoitaisi verstasta?

Sama tilanne oli Aarollakin. Hän oli Torpan tilan vanhin poika. Jo pienestä pojasta alkaen hän oli opetellut tilan hoitoa ja tiennyt jo silloin, että jonain päivänä tila siirtyisi hänelle ja hän olisi siitä vastuussa. Kyläjuhlissa Aaro yritti puhua asiasta Romitallekin, mutta Roope oli täyttänyt tämän pään joutavilla haaveilla, eikä tyttö ottanut ymmärtääkseen Aaron puolta asiasta ollenkaan. Sanoi vain, ettei asioiden tarvitse mennä niin ja että kaikki on mahdollista, jos tarpeeksi haluaa. Roopen sanoja aivan varmasti, Aaro ajatteli.

Roope otti kitaran ja siirtyi nuotion viereen. Hän alkoi laulaa surullista ja kaunista laulua kotiseudusta ja kodin lämmöstä. Roope lauloi kyllä hienosti. Romita lähti kuuntelemaan lähemmäksi, niin kuin moni muukin. Aaro sen sijaan lähti rantaan heittelemään kiviä veteen ajatuksiinsa vaipuneena. Vähän ajan päästä Aaron ohi lensi kivi, joka laskeutui veden pinnalle, pomppasi kerran ja upposi pohjaan.

- Olet aika taitava, sinun kivesi pomppasi ainakin kolme neljä kertaa, sanoi Roope kävellen rantaa kohti.

- No, harjoitus tekee mestarin, murahti Aaro.

- Ei tässä tapauksessa, sillä mursin pienenä ranteeni, ja se ei enää toimi ihan niin kuin pitäisi. Tässähän on paljolti kiinni ranneliikkeestä, eikö?

- Ai, että myönnät kuitenkin, että jotkut asiat ovat mahdottomia. Että kaikki ei vain tapahdu, jos tahtoo tarpeeksi? Aaron äänensävy alkoi olla hieman piikittelevä.

- Ymmärrän Aaro ajatuksesi, mutta katsos, minun mahdollisuuteni olla maailmankaikkeuden paras kivenheittäjä otettiin pois, kun käteni murtui. Sinä olet 15-vuotias miehenalku, ja sinun mahdollisuutesi ovat vielä auki. Mitään ei ole otettu pois.

- Helppohan sinun on puhua, kun vaan pakkaat laukkusi ja matkustat sinne minne mieli tekee ja teet sitä mitä tahdot.

- Siinä olet Aaro väärässä. Minä en itse asiassa ole sen erilaisempi kaveri kuin sinäkään. Minunkin vanhemmillani oli tila, niin kuin sinunkin. Minunkin odotettiin jatkavan tilanhoitoa, niin kuin sinunkin. Meillä molemmilla on mahdollisuuksia. Ne eivät ole helppoja, mutta ne on mahdollisuuksia. Ainoa ero meissä on, että minä tiedän sen, sinä et. Mutta älä välitä, en minäkään tiennyt kun olin 15. Elämältäni tippui pohja, kun olin 16 ja vanhempani kuolivat. Vasta sitten aloin miettiä mahdollisuuksiani.

Tämä sai Aaron miettimään asioita. Hän ei ollut koskaan jutellut Roopen kanssa näin henkilökohtaisesti. Syy ei ollut Roopessa, sen hän tiesi itsekin.

- No mitä sitten tapahtui? Aaro kysyi.

- Ensiksi siskoni tuli perheineen luokseni, hoiti tilaa ja minä autoin. Kerran laskimme tilan menoja ja tuloja ja huomasimme saaneemme maksettua velat, joita vanhemmiltamme jäi. Siinä katsellessani sisartani tein päätökseni, vaikka se olikin vaikeaa. Päätin antaa tilan sisarelleni ja lähteä opiskelemaan opettajaksi. Päätös ei ollut helppo. Onneksi hän pärjäsi ihan hyvin, niin kuin minäkin.

Seuraavana päivänä koulussa oli tarkoitus kertoa, mitä haluaisi työkseen tehdä. Hemmi oli miettinyt tarkkaan, ja hänellä oli selvät suunnitelmat. Hän tekisi sepän töitä ja säästäisi ansioitaan, kunnes Dikno olisi tarpeeksi vanha ottamaan ohjat. Hän matkustaisi Ruotsiin ja opiskelisi kultasepäksi. Sen jälkeen hän voisi palata ja perustaa verstaan lähikylään tai hoitaa veljen verstasta, jos tämä puolestaan haluaisi opiskella. Aarosta se oli rohkea suunnitelma, ja se hiukan rohkaisi häntäkin. Omalla vuorollaan hän kertoi, että ellei hän olisi torppari isona, hän tahtoisi olla opettaja. Ainoa, joka ei vielä tiennyt, mitä tahtoi olla, oli Romita. Hän oli lukenut paljon kirjoja vieraista maista ja kulttuureista, nähtävyyksistä ja erilaisista ruoista. Kaikki tämä kiinnosti häntä hirveästi.

Lukuvuosi läheni loppuaan, ja ihmiset häärivät omissa hommissaan valmistellen kesäsuunnitelmia ja juhannusjuhlia. Romita käytti kaiken vapaa-aikansa auttaessaan Zirikliä leipomaan myyjäisiä ja juhannusjuhlia varten. Hän ei ollut enää oikein hyvää seuraa, koska hän höpisi koko ajan pyramideista ja amfiteattereista, mitä lienevätkään. Roope oli löytänyt jo oman paikkansa ruohomäkeläisten joukossa, olipa löytynyt morsiankin. Aaro oli huojentunut, sillä hän vähän pelkäsi, että Romita olisi iskenyt silmänsä tähän etelän hedelmään.

Kuka olisi arvannut, mitä uusi opettaja saisi aikaan tässä pienessä, tunkkaisessa romanikylässä. Viiden vuoden päästä oli Hemmi opiskellut kultasepäksi ja avannut liikkeen Ruohomäelle. Dikno hoiteli edelleen verstasta ja teki sepän töitä. Hänellä oli myös kisälli, joka jatkaisi töitä sillä aikaa, kun Dikno opiskelisi puusepäksi.

Koulu oli palanut vuosi sitten. Se oli syttynyt tuleen palamaan jääneestä kynttilästä eräänä erittäin kuumana kesäpäivänä. Hetken aikaa siinä sitten mietittiin, mitä asialle tehtäisiin, ja torpparina toiminut Aaro keksi loistavan ratkaisun. Jos torpan vanha viljavarasto kunnostettaisiin, se kävisi luokasta. Torpan nuori emäntä Kirsti voisi toimia opettajana, mutta Aarokin voisi tuurailla silloin tällöin. Koko kylä yhdisti voimansa ja kunnosti torpan vanhan viljavaraston uudeksi kouluksi.

Mitä tuli haaveilevaan Romita-tyttöön, niin hänkin toteutti unelmansa. Yhtenä kesänä sirkus saapui Ruohomäelle, ja Romita piti siitä niin paljon, että kävi joka näytöksessä ja vietti vapaa-aikansakin sirkuksen töitä seuraillen. Ja niin siinä kävi, että kun sirkus jatkoi matkaansa, heillä oli yksi trapetsitaiteilija lisää, harjoitteleva tosin. Romitan vanhemmat kyllä järkyttyivät, mutta kiertävää luonnonlaatua vastaan oli turha taistella. Romita pääsi kiertämään maailmaa ja lähetti koululle kortin jokaisesta maasta, kuvia nähtävyyksistä. Ruohomäellä käydessään hän kävi koululla pitämässä tunteja muiden maiden kulttuureista. Ja tietenkin hän puhui myös siitä, että jokainen voi olla mitä tahansa, jos tahtoo tarpeeksi.

Rosita Lindgren