Romanit silmätikkuina

Romanit silmätikkuina


1800-luvulta eteenpäin eri romani- ja kulkijaryhmien kohteluun alkoivat vaikuttaa uudet tekijät: kansallismielisyyden ja rotuopin nousu; sekä rajavalvonnan ja väestörekistereiden kehitys. Ajatus ”kansakunnasta” ja ”rodusta” tekivät ongelmallistivat valtakulttuureihin kuulumattomat ryhmät. Romanien ja kulkijoiden tapaiset vähemmistöt sopivat huonosti uuteen ihanteeseen rodullisesti ja kulttuurisesti yhdenmukaisista kansakunnista. 1800-luvun loppupuolella ”mustalaiskysymys” nousikin esille eri puolilla Eurooppaa. Näin kävi myös Suomessa, ja keskustelu lehdistössä ja valtiopäivillä johti erityisten mustalaisselvitysten toteuttamiseen vuosina 1863-1865 ja 1895-1900.
”Ongelmana” nähtiin romanikulttuuri ja elämäntapa itsessään, ja ratkaisuiksi tarjottiin paikoilleen pakottamista, karkotuksia sekä kulttuurin tukahduttamista muun muassa ottamalla huostaan romanien lapset ja kasvattamalla nämä ”kunnon” kristityiksi. Suomessa viimeksi mainittu muodostui erityisesti vuonna 1905 perustetun Mustalaislähetys ry:n tavoitteeksi. Rotuoppi vaikutti puolestaan verhoamalla vanhat romanivastaiset ennakkoluulot tieteellisyyden kaapuun. 1900-luvun alkupuolella viranomaiset eri puolilla Eurooppaa alkoivat Saksasta lainatun mallin mukaisesti perustella ankarat romaneihin kohdistetut erityissäädökset rotuopilla ja ajatuksella romaneista synnynnäisesti ”antisosiaalisina” tai rikollisuuteen taipuvaisina.
Kansallisvaltioiden vahvistuessa ja ensimmäisen maailmansodan myötä valtioiden rajoja alettiin valvoa yhä tiukemmin. Ulkomaalaisten maahantulo alettiin nähdä ongelmana, jota pyrittiin eri tavoin rajoittamaan. Elantonsa puolesta jatkuvasti liikkeellä olleista romaneista ja kulkijoista tuli tässä yhteydessä erityisen ongelmallisena pidetty ryhmä. Esimerkiksi biometrisen henkilökortin ja Interpolin syntyhistoria kytkeytyvätkin nimenomaan romaneihin kohdistettuun poliisikontrolliin. Euroopanlaajuisen poliisiyhteistyön kautta kerättiin romaneista tietoja, joita hyödynnettiin sittemmin myös natsien kansanmurhissa. Erityisiä romanirekistereitä luotiin myös Suomessa ja muissa Pohjoismaissa.
Irtolaislait, kansallis- ja rotuaate sekä rajavalvonta synnyttivät yhdessä rautaiset raamit romanien elämälle. Kiertäviin romaneihin kohdistettiin jatkuva paine asettua aloilleen – kunhan tämä tapahtuisi jossain muualla. Syntyi käsitys patologisesti rikollisista ja sopeutumiskyvyttömistä muukalaisista, ja myytit romaneista esimerkiksi lastenryöstäjinä tai ihmissyöjinä levisivät populaarikulttuurista ”tieteellisiin” esityksiin ja poliitikkojen puheisiin.
Romanivastaisuus saavutti väkivaltaisen kulminaatiopisteensä toisen maailmansodan joukkomurhissa. Saksa ja sen liittolaismaat ampuivat, kaasuttivat ja näännyttivät hengiltä satoja tuhansia romaneita ja ”sekarotuisina” pidettyjä. Kuten juutalaisten holokausti, romanien kansanmurha (tunnetaan myös nimellä Porajmos) kytkeytyi Euroopan laajuiseen historialliseen jatkumoon. Saksan lisäksi vaino olikin erityisen tappavaa Itävallan, Tsekin ja Kroatian tapaisilla alueilla, joissa joukkomurha pohjautui sotaa edeltäneeseen lainsäädäntöön, rekistereihin ja paikallishallinnon aktiivisuuteen. Romanivastaisen politiikan jatkumo ei myöskään katkennut toisen maailmansodan jälkeen. Sodanjälkeisessä Euroopassa romanit hahmotettiin edelleen automaattisesti ”ongelmaksi”, jota pyrittiin ratkaisemaan vanhoin keinoin: karkotuksin, huostaanotoin, steriloinnein, purkamalla ”laittomia” asumuksia ja leirejä, rakentamalla valvottuja eristysleirejä ja kokoamalla etnisiä rekistereitä. Vasta 1960-luvulla assimilaatioon tähdänneen vähemmistöpolitiikan suunta alkoi hitaasti kääntyä.
 

Miika Tervonen