Nomadeita?

Nomadeita?
 
Juutalaisten tavoin romanit ovat olleet ennakkoluulojen ja yksinkertaistusten kohteena kautta koko vuosisataisen eurooppalaisen historiansa. Yksi sitkeimpiä stereotypioita on ollut ajatus romaneista ”nomadeina”, eksoottisina kulkijoina joiden ”veri vetää” nämä tien päälle. Toisin kuin usein kuvitellaan, useimmat romaniryhmät ovat kuitenkin olleet vuosisatojen ajan joko kokonaan tai osan vuodesta paikallaan asuvia.
 
Kun liikkeelle on lähdetty, syyt ovat liittyneet toimeentulon hankkimiseen. Esiteollisena aikana romaneilla oli vakiintunut taloudellinen roolinsa käsityöläisinä, kulkukauppiaina, viihdyttäjinä ja maatalouden liikkuvana työvoimareservinä. Esimerkiksi suomalaisten romanien perinteiset elinkeinot – hevosten vaihtelusta käsitöiden kauppaamiseen ja povaamiseen – olivat sellaisia, että ne edellyttivät jatkuvaa uusien asiakkaiden etsintää ja siten paikkakunnan vaihtamista. Kulkeminen ei ollut sattumanvaraista harhailua, vaan kiertämistä vakiintuneilla reiteillä muutaman pitäjän alueella.
 
Euroopassa on kuitenkin ollut ajoittain myös todellisia pitkän matkan kulkijoita, joiden matkat ovat voineet kestää jopa vuosia. Romanit olivat vuosisatojen ajan orjien asemassa Romaniassa. Tämän orjuuden lakkauttaminen 1800-luvun puolivälissä laukaisi liikkeelle laajan länteen suuntautuneen muuttoliikkeen. Itä-Euroopan romaneita näkyi kaikkialla Euroopassa, myös Suomessa, jossa ulkomaisten romaniseurueiden vierailut olivat tiheimmillään lähes joka kesäisiä. Tulijoita nimitettiin useimmiten Unkarin mustalaisiksi, mutta joukkiot olivat kansainvälisiä. Mukana oli myös romanialaisia, serbialaisia, bulgarialaisia ja venäläisiä romaneita, sekä kirjava joukko muita kiertäjiä ja sirkustaiteilijoita. Seurueet hankkivat tienestinsä paikkaamalla kattiloita, järjestämällä tanssi-, sirkus- ja musiikkiesityksiä, sekä povaamalla ja kerjäämällä.
 
Vaikka ulkomaisten romaniseurueiden vastaanotto oli Suomessa enimmäkseen hyvä, kulkevista romaneista tuli myös helposti syntipukkeja, joiden kontolle saatettiin laskea yhteisöissä tapahtuneet varkaudet ja katoamiset. Eurooppalaisessa kansanperinteessä kulkevaa tarinatyyppiä edustivat epäilyt siitä, että romanit varastivat lapsia. Tällaisia väitteitä esitettiin, kun romaniseurueiden mukana havaittiin vähänkin vaaleahiuksisempia tai maan kieltä oppineita lapsia. Esimerkiksi vuonna 1904 Suomeen saapuneen ”unkarilais-persialaisen” seurueen matka uhkasi katketa, kun raivostunut väkijoukko luuli romanien mukana ollutta 10-vuotiasta tyttöä varastetuksi. Syynä oli se, että ”Tanskan Annina” sittemmin tunnettu tyttö oli jo nuorena oppinut puhumaan suomea – toisin kuin vanhempansa ja muut seurueen jäsenet. Uhkaava tilanne ratkesi vasta, kun poliisiasemalla varmistettiin tytön kuuluneen seurueeseen.
 
Ulkomaisten romaniseurueiden vierailut vähenivät sotien välisenä aikana, kun rajojen ylittäminen vaikeutui. Kansainvälisistä romaniseurueista tuli silmätikkuja, joita mikään valtio ei halunnut päästää alueelleen. Natsihallinnon tultua valtaan Saksassa rajojen ylittämisestä tuli varsinkin Keski-Euroopassa suorastaan hengenvaarallista, ja monien romaniseurueiden matka päätyi lopulta keskitysleireille.
 
Miika Tervonen