Suojaa vailla: romanit 1600–1700-luvulla

Ensimmäiset maininnat romaneista niin Ruotsin valtakunnassa kuin myös nykyisen Suomen alueella ajoittuvat 1500-luvulle. Romaneista käytettiin nimitystä tattari (tattare, tartare), jonka rinnalla alkoi 1600-luvulla yleistyä mustalaista tarkoittava sana zigenare.
Koska tattarilla ei välttämättä viitattu vain romaneihin, on romanien erottaminen muusta kiertävästä väestä hankalaa etenkin 1500–1600-luvun teksteissä.
Kuten muualla Euroopassa, myös Ruotsin valtakunnassa suhtautuminen romaneihin heijasteli kiinteästi yleistä irtolaisuuspolitiikkaa. Uskonpuhdistuksen ja luostarien lakkauttamisen jälkeen vastuu köyhistä siirtyi valtiolle, joka halusi estää työkykyisten ihmisten kerjäämisen ja kontrolloida kiertäviä ryhmiä.
 
Karkotuspolitiikkaa
Kruunu koki epäilyttäviksi ennen kaikkea ulkomaalaiset kiertolaiset, ja tähän kategoriaan luettiin myös tattarit. Tattareihin kohdistuva karkotuspolitiikka kulminoitui vuoden 1637 ”tappolakiin”, jossa tattarit ja mustalaiset määrättiin poistumaan maasta reilun kolmen kuukauden kuluessa. Maahan jääneet miehet piti teloittaa ilman oikeusprosessia ja naiset ja lapset karkottaa.
Lakia ei kuitenkaan tiettävästi koskaan toteutettu. Vaikka virallinen karkotuspolitiikka jatkui 1700-luvun puoliväliin saakka, todellisuudessa tattareita alettiin kohdella kotimaisena irtolaisryhmänä jo paljon aikaisemmin. Heille myönnettiin matkustuslupia, joita tarvittiin myös kotimaassa tehtäviin matkoihin.
1600-luvulta on säilynyt tietoja tattarien kanssa solmituista hevoskaupoista ja armeijassa palvelleista tattareista. Kreivi Pietari Brahe yritti asuttaa 1650–1660-luvulla yli satapäistä tattarijoukkoa vapaaherrakuntansa autiotiloille.
 
Kohtalona pakkotyö
Suuren Pohjan sodan (1700–1721) jälkeen suurvalta-aseman menettäneessä Ruotsin valtakunnassa havahduttiin työvoimapulaan. Liikkuvuutta alettiin kontrolloida yhä enemmän työvoiman turvaamiseksi.
Kehitys vaikutti myös romaneihin kohdistuvaan politiikkaan: vuodesta 1748 alkaen kotimaiset tattarit luettiin virallisesti tavallisten irtolaisasetusten alaisiksi, joskin vasta maahan saapuneita ulkomaalaisia tattareita uhattiin edelleen karkotuksella.
Uhka irtolaisen asemaan joutumisesta ei kohdistunut vain romaneihin, sillä kaikkien maattomien piti hankkia itselleen laillinen suojelu hakeutumalla vuosipalveluspaikkaan.
Ilman suojelua olevat voitiin julistaa maaherran kuulusteluissa irtolaisiksi, ja heitä haviteltiin miehistöä alati nielevään armeijaan ja kruunun pakkotöihin. Valtakuntaan rakennettiin 1700-luvulla pakkotyölaitosverkostoa, ja 1748 käynnistyneet Viaporin ja Svartholman linnoitustyöt vaativat runsaasti työvoimaa.
Laillisen suojelun puuttuminen ei itsessään tarkoittanut työttömyyttä. Vaikka vapaalle työvoimalle oli maaseudulla kysyntää sesonkien mukaan, tiuhaan vaihtuvat palvelussuhteet tai itsensä työllistäminen eivät tarjonneet laillista suojelua. Ilman vaadittua vuosipalveluspaikkaa oli lukuisia ihmisiä, joten paikallisviranomaiset vaikuttivat keskeisesti siihen, ketkä valikoituivat irtolaisuuskuulusteluihin.
 
Romanit haavoittuvassa asemassa
Vaikka romanisukuiset muodostivat vain osan irtolaisuudesta epäiltyjen ja tuomittujen joukossa, ”mustalaisuuden”, liikkuvuuden ja irtolaisuuden sekoittuminen toisiinsa asetti romanit haavoittuvaan asemaan.
Irtolaisuuskontrollin seurauksena monia romaneja lähetettiin 1700-luvun jälkipuolella pakkotöihin Viaporin linnoitukseen. Jotkut onnistuivat kuitenkin hankkimaan itselleen laillisen aseman hakeutumalla elinkeinoihin, jotka tarjosivat laillisen suojelun ja turvatumman yhteiskunnallisen aseman.
 
Tuula Rekola